Vuoden 2022 mittava museokiertue lähti kiitoon lauantaina Vantaan Aviapoliksessa sijaitsevasta Suomen Ilmailumuseosta. Museo on perustettu jo vuonna 1972. Kokoelmat painottuvat suomalaiseen ilmailuun.
Joillakin ihmisillä on selvästi siivet. Minulla ei ole. Ei edes typistettyjä tynkiä, joilla sätkiä pitkin seiniä. Pelkään lentokoneessa ja joudun turvautumaan rohkaisuryyppyyn sekä resitointiin. Lentomatkani sujuvat yleensä jonkinlaisessa muuntuneessa tietoisuuden tilassa. Pelottavinta on, että kehoni sulautuu aina vääjäämättä osaksi konetta. Tämä epäsovinnainen symbioosi on molemmille epämiellyttävä.
Lentopelostani johtuen suosikkikohteeni sijaitsevat maksimissaan kolmen tunnin päässä. Budapest (2t 20min) ja Varsova (2t), iso JES! Nipin napin ja kipin kapin saan Lontoon Heathrow’n (3t 5min) vielä mahtumaan valikoimiini. Rakastan matkustamista autolla, bussilla, junalla ja laivalla. Hei, hei vaan, täällä vilkutellaan hyväntuulisesti ohikulkijoille bussin kyydistä. Työstän lentopelkoani. Olen ostanut jo yhden kirjan teemaan liittyen, ja aivan varmasti pian myös luen sen.
Kävelen yksin laajalla aukealla. Missään ei ole edes kiveä, ojaa tai puuta, jota käyttää piilopaikkana. Koko ajan tiedän. Tiedän, että jotain pahaa on ilmassa. Ja, sieltä se tulee. Ääni kuuluu jo. Pommikone, jolla on kyky muuttaa olomuotoaan. Se onnistuu seuraamaan minua komeroon, jossa hengittämättä talvehdin talvitakin sisällä. Pommikone ei tulita minua, vaan itsestäänselvästi puukottaa sahalaitaisella leipäveitsellä. Tämä on vain uni, jota toisinaan joudun katselemaan, mutta haisen niinä aamuina lentopetrolilta.
Pelostani huolimatta olen uskaltautunut ohjaamaan konetta. Olen tehnyt sen maanpinnalta. Olen myös rakentanut yhden radio-ohjattavan koneen. Se oli helpohko styroksirakennussarja, josta syntyi sulava ja panssaroimaton Mitsubishi A6M Reisen, tuttavallisemmin Zero, joka oli Japanin keisarillisen laivaston tärkein hävittäjä koko toisen maailmansodan ajan.
Suomen Ilmailumuseossa suosikkini löytyivät helposti. (Siis, ainahan nyt pitää leikkiä sitä leikkiä, että kerro suosikkisi, niin minä kerron omani.) Ihastuin tähti- ja rivimoottoreihin. Erikoista. Ehkä se on jokin perintö, eli kirous. Muistan, miten lapsena äitini puhui paljon ottomoottoreista. En kyllä yhtään tiedä, miksi, sillä hän ei ole tunnettu moottoreiden korjaaja. Oranssit laatikot, jotka ovat mustia, ovat kestävyyden perikuvia. Ne ovat paljon enemmän kuin antavat ymmärtää.
Toinen suosikkini oli gyrokopteri. Hyvin erikoinen tapaus kaiken kaikkiaan. Vaikea identifioida. Vielä vaikeampi kuvitella, että jostain tosiaan löytyy joku, joka vapaaehtoisesti haluaa sillä nousta ilmaan. Monien mielestä gyrokopteri muistuttaa helikopteria, mutta minusta se ilmiselvästi kuuluu hyönteisten lahkoon. Kone pyörii aerodynaamisesti, ja sen roottori pysyy pyörimässä, kun koneella ajetaan ilmaa vasten. Osaisipa itsekin näyttää samaa kirkasta naamaa elämän vastatuulissa!
Suomen Ilmailumuseossa oli villiä voimaa ja ilmailun historiaa, vaikken olekaan kuulu, kuulun lentäjän tytär. Isäni ei tietääkseni noussut koskaan lentokoneeseen.
