Imukärsälliset
Hän oli lukenut hyttysiä kammoavasta naisesta, joka oli vahingossa onnistunut tappamaan itsensä laittamalla yöllä suoraan iholleen 40 hyttyslaastaria. Aamulla nainen ei ollut enää herännyt painamaan vedenkeittimen nappia pohjaan. Laastarit olivat olleet pyöreitä ja niissä oli kukkinut värikäs niitty, jonka oli halkaissut oja, jonka matalahkoon veteen metsähyttysnaaras oli laskenut munansa, jotka kelluivat pinnalla kuin pelastuskapselit odottamassa kärsivällisesti uutta kevättä.
Jos hänen nyt pitäisi ryhtyä hyttyseksi, hän haluaisi olla Kirsi Hyttynen. Se oli kookas, kaino ja kuulumaton. Juuri paritellut, verenhimoinen, imukärsässään alipaine, täynnä vaistoja. Sen elämässä oli vissejä päämääriä toisin kuin koirashyttysellä, joka joi, iski naisen, pani ja kuoli pois juuri silloin, kun flirttailu seuraavan kanssa oli johtamassa asiaan. Hyttysillä ei jäänyt aikaa filosofointiin tai murehtimiseen, mutta kaikki tärkeä tuli tehtyä.
Juopoilla oli hyvä tuuri, sanottiin. Hyvää myötätuultakin monella oli purjehtia, nousuhumalassa, jonka jälkeen ennen pitkää, luovimista, ja Kari vaimon sängyssä tai ihan vain tavallinen kari, jota voisi isoksi kiveksikin kutsua. Reikä siitä kuitenkin yleensä syntyi, pitkästä juopottelusta. Johonkin.
Kärpäsetkin rakastivat juopottelua. Etenkin seksuaalisesti turhautuneet.
Kovin paljoa ei erottanut hyönteistä ihmisestä. Ihmistä hyönteisestä.
Joiden
Hän epäilee minulla olevan salaa hauskaa. Kuvittelee rajattomia käyttötilejä ja kymmenminuuttisia, joita olen säästänyt pahimman varalle.
Myönnän laimentavani kaiken vedellä. Keskityn elämäni ikäviin pikkuasioihin pitääkseni hänet tyytyväisenä omaansa. Ulostan lasinsirpaleita, enkä onnistu irrottamaan selässäni roikkuvaa apinaa. Todellisia kipujani vähättelen, sillä en halua viedä hänen uskoaan omaan ainutkertaiseen huono-onnisuuteensa.
Minun on oltava valikoiva sanoissani, sillä oikeat K-nimet kutsuisivat karhun peijaisiin.
Lato, josta on vain katto jäljellä, on pelkkä katos, sadesuoja. Potkaistakseni tyhjää minun pitää enää sätkiä tuoli pois alta.
”Minulla on kymmenen minuuttia aikaa.”
Hän itkee puhelimessa, ja pisarat tuulevat päälleni.
”Sinä vaan pidät siellä hauskaa. Kyllä minä kuulen.”
”Haloo!”
”Haloo!”
Rangaksi
Luomien alle oli kertynyt unien itkua, ja puristaessaan silmänsä tiukasti kiinni, hänen kasvoilleen kasvoivat myrkylliset lumpeet.
Vanhanaikaiset, värilliset palasaippuat tuoksuivat hänessä koko päivän, ja happamasta mahanesteestä syntyneet sisähyönteiset tankkasivat laventelia sekä appelsiinia.
Surullisuuden myrkky levisi hänen poskiltaan verenkiertoon.
Eteisessä koira kusi häpeillen lattialle. Kello oli kuusi, eikä kukaan tiennyt, kuka koiran oli edes halunnut.
”Se oli niin kaunis silloin”, maltaantunut isä makasi olohuoneen pöydän alla itkemässä Mona Caritan farkkuperää. Levyn seitsemäs kappale ”Loppumaton ikävä” soi jo toista viikkoa repeatilla.
Äiti maalasi vaatekomerossa kahdeksatta tuntia ja huomasi tehneensä jälleen uuden keskinkertaisen itsetutkielman.
Lumpeet sulkeutuivat yöksi. Hedelmä oli upoksissa, eikä kypsynyt koskaan.
Keskiyön lasikenkiin uskovat pelkäävät taikojensa raukeamista
Avaruudellisen avarat aloituskysymykset. Mitä kuuluu?
Buddhien näkymättömät hevospenikset. Mitä tuhlausta, kun vihdoin Baabelin porton kerettiläisrovion hedelmällisillä jäänteillä luonnostaan vastenmielisestä kasvaisi orgasmi.
CD-soitin, jolla on oma tahto ja huono musiikkimaku, ei suostu soittamaan Foo Fighters -yhtyettä.
Densolokki, 5/5 trolli ja loinen. Nimiä vaikeasti määriteltäville.
Elämänvalinnat, jotka nähdään henkilökohtaisina hyökkäyksinä.
Fundamentalistit, tyhjät pöntöt, joiden kaatamiseen tarvitaan hyvää tuulta enemmän.
G-pisteen löytyminen vasta H-hetken jälkeen. Harmittaa vieläkin.
Harvojen hyvinvointi, joka perustuu monien pahoinvointiin.
Ihmiselle suunniteltu kaksinaisuus, kapea käytävä, jossa vaniljakynttilän henki ei kykene peittoamaan likaisen lihan hajua.
Jatkuva surullisuus tekee meistä kohtuuttomia, jopa vaarallisia.
Kirottua nukkea, joka on myös tyttö ja jonka hyvä äiti on kuollut synnytyksessä, on helppoa alttarisiunata tai ainakin laskuttaa.
Lihapakkauksissa ja logoissa kanat ja porsaat hymyilevät, koska niistä on ihanaa olla hyvänmakuisia.
Materiaalien ja juomien sekoittamisesta ei seuraa kovempaa krapulaa, vaihtelevampaa laatua.
Nollatuntisopimukset, ja keisari kulkee edelleen alastomana.
Onnistuneimmissa tempuissa joku menettää kaiken tai ainakin viattomuutensa.
Perhekokoiset, valmiiksipakatut eväät: kuiva yskä, lohjenneet mineriittilevyt, asbestipölyä keuhkoihin vuotavat uskomukset.
Quicheen esipaistetulle pohjalle ladotun juottokaritsan lapsuus on lyhyt, leikit jäävät leikkimättä.
Ruskeat monogrammikassit säitä kestämättömine nahkaosineen ovat vakavastiotettavia ja tarkkoja kunniastaan.
Sisarukset, Elämä ja Kuolema, joista vain kauniimpaa esitellään sulhasehdokkaille.
Ton-päätteiset lupaukset eivät ole vielä uusi elämäntapa. Onneksi kuitenkin ovat tarroitetut lasisarjat, joita tarvitaan onnellisena olemiseen.
Ulkoaopeteltu naisellinen kutsumus, kannel ja keuhkotauti.
Valesokkeli, kattoikkuna ja tasakatto saavat aina kaipaamaan takaisin kotiin, jossa vuokratyöntekijän voimavarakysely on osa vitsiä.
X-kromosomit ristiinnaulitsevat meidät perimään, maksamme isiemme syntejä.
Yötaivaasta on harvoin sekä kernipöytäliinaksi että kynttilöiksi.
Zeppeliini oli vuoden 2004 absurdi näky. Sellaisia todella kaipaa.
Åbo ei aina ymmärrä sitä, mikä modernille Turulle on itsestäänselvää.
Ärsyttävyyskynnyksellä pitää kysellä ympäriltään, paljonko sallitaan.
Ö-mappi on ruumishuone, jonne päätyneille on jo tehty ruumiinavaus.
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Eihän puolivuotias osaa puhua? isä varmisti äidiltä.
– Ka– ku– ma, äiti jokelsi järjettömiä.
– Vaikka tietenkin, sinun tyttäresi on huippulahjakas, sitä en epäile hetkeäkään. Tullut isäänsä.
– Tyttäreni kirkuu aina minut nähdessään. Hänen äitinsä panettelee minua hänelle, kertoo valheita ja kutsuu minua lapsen kuullen Olliksi, ei isäksi. Minä en kuulemma ole lapsen isä, vaikka täytyyhän minun olla. Kuka muukaan se voisi olla? Tyttö on aivan minun näköiseni.
Olli sivelee kaljua päälakeaan merkitsevästi.
Minä onnistun vihdoin kaivamaan nenääni. Nautinnollisesti ja kenenkään huomaamatta. Nyt on vain yksi ongelma. Mihin piilottaisin saaliin?
– Huoltajuuskiistat ovat hankalia, äiti sympatiseerasi.
– Olen lukenut niistä paljon.
– Minä en ole muuta pyytänyt kuin isyyden selvittämistä.
– Et siis ole välttämättä vauvan isä? Miten on mahdollista käydä huoltajuuskiistaa, jos ei vielä edes tiedetä isän henkilöllisyyttä? Onko sellainen mahdollista?
Isä haluaa aina olla tarkka.
– Se on sitten taas ihan toinen juttu. Minulla on ex-vaimoni kanssa 13-vuotias poika, josta käydään parhaillaan huoltajuustaistelua.
– Tämä poikako siis muistuttaa Rillaa? äiti ilahtui. Viimeinkin saadaan asioihin jotain tolkkua.
– Kukaan ei muistuta ketään, Olli karjaisi iskien nyrkkinsä pöytään. Vankat mukit eivät helise.
– Se ei ole totta. Minäkin muistutan vähän edesmennyttä Michael Jacksonia, äiti tuumasi rauhallisena.
– Moni ihminen on sanonut niin. Varsinkin, kun minulla on musta hattu päässä. Osaan myös vähän moonwalkia. Olisitko ihan heti arvannut?
– Ex-vaimo on kuitenkin eri nainen tämän kaljun vauvan äidin kanssa? isä varmisti.
– Eri naisia, vaikka molemmat ovatkin nimeltään Saaroja.
– Toivottavasti kolmatta Saaraa ei löydy kellarista.
Tämän äiti kuiskaa korvaani hiljaa. No, niin hiljaa kuin pystyy.
Äiti menee kaatamaan Ollille lisää kahvia.
– Saara tarkoittaa prinsessaa. Hieno nimi. Ei ihme, että olet tykästynyt.
Isä on kiinnostunut nimien etymologiasta. Hänellä on kirjahyllyssä nimikirja.
– Raamatun Saara oli vielä vanhanakin jumalaisen kaunis ja herätti miesten huomion, äiti pisti vielä paremmaksi.
– Mistä sinä sen tiedät? isä ärsyyntyi, kun hänen tietämyksensä haastetaan näin avoimesti.
– Asiat kiinnostavat minua, äiti tuhahti.
– Monenlaiset asiat. Tiedän myös sen, että 12 vuotta täyttänyt lapsi saa jo itse päättää tapaamisistaan. Joten, jos poikasi on 13-vuotias, sinulla ei ole mitään hätää siinä asiassa.
– Siinä se ongelma juuri onkin. Poikani ei ymmärrä järkipuhetta. Hän luulee, ettei hänen tarvitse tavata minua.
– Sinun täytyy kai vain olla kärsivällinen ja odottaa rauhassa, äiti ehdotti.
– Pojan tunteet eivät ole oikeita. Niitä en voi sallia. Täytyyhän hänen pitää minusta. Olemme isä ja poika.
– Ei sellaista täytymistä olekaan. Isänä voin sanoa, että kiintymys ja rakkaus täytyy, ei ehkä ihan ansaita, mutta pitää kuitenkin olla käytettävissä ja läsnä ja kiinnostunut.
– Tulitko sinä siis pyytämään anteeksi? tarkistin.
– Siihen riittää yksi sana.
– Halusin sinun menettävän itsehillintäsi: kirkuvan, raapivan, itkevän ja sekoavan. Sitten olisin voinut todeta pojille, että katsokaa, tuollainen se ihailemanne tyttö oikeasti on.
– Erikoisin saamani anteeksipyyntö, mutta kelpaa.
– Paskaa, kaikki on täyttä paskaa. Lasten ja nuorten täytyy kunnioittaa vanhempiaan, olla hiljaa ja totella. Miksi teidän naisten pitää nykyisin tunkea joka paikkaan? Te olette luonnostanne huolenpitäjiä: kuuntelette, hoivaatte, kannatte huolta ja välitätte. Eikö siinä ole teille tekemistä tarpeeksi? Pitääkö tulla pätemään toisen leirille. Olisit jäänyt sinäkin vain kotiin hoitamaan lapsiasi.
Äiti vilkaisee isää.
– Rillalla ei ole lapsia. Hän on itse lapsi.
– Ei kai tässä nyt sanoja ruveta halkomaan, Olli tuskastui.
– Hiuksia.
– Mitä?
– Se on halkomaan hiuksia. Tai, tietysti, kun sinulla ei enää ole hiuksia, niitä on vaikea halkoa.
– Miksi sinun piti yrittää saada minut katkaisuhoitoon? Minun ongelmani johtuu sinusta. Sinun täytyy muuttua. Ei minun.
– Kenestä naisesta nyt tarkalleen ottaen puhutaan? isä tarkensi taas tuttuun tyyliinsä.
– En usko, että sillä on väliä, äiti selvensi.
– Miksei se ole kaikille selvää, että naiset kokkailevat, miehet ovat keittiömestareita Michelin-tähtineen, naiset filosofoivat keittiöissään, miehet ovat kuuluisia filosofeja, naiset virkkaavat patalappuja, miehet ovat muotisuunnittelijoita, naiset ovat lähihoitajia, miehet lääkäreitä, naisten rooli kirkossa on joku diakonissa, miehen pappi. Mikä tässä on vaikeaa? Ihan kohtuullista minusta. Kun ne naiset kuitenkin ovat kukkoja kotona.
Olli ottaa kangaskassistaan, jossa on sideharsoon paketoidun miehen kuva, metallisen taskumatin.
– Naiset ajavat minut tähän. Juomaan.
– Soitan taksin, äiti ilmoitti.
Jo toisen kerran parin päivän sisällä Olli talutetaan taksiin.
– Arvostamme sitä, että kävit pyytämässä anteeksi, äiti huikkasi vielä sisälle taksiin.
– Tule joskus uudestaan. Minä tiedän monia rakentavia tapoja purkaa aggressioita.
Ja hän todella tarkoittaa sitä.
– Pääsääntöisesti ihmiset ovat mukavia, äiti muistutti itseään.
– Oli hän yhdessä asiassa oikeassa. Miehet ovat usein vaatesuunnittelijoita, josta johtuu, etten ikinä mahdu mekkooni kuin puoliksi.
– Voisit ostaa isomman koon, ehdotin.
– Miksi? En minä ole lihonut. Nykyään vaan tehdään entistä pienempiä vaatteita.
Joskus sitä toivoisi, että meillä harrastettaisiin vaikka mykkäkoulua, mutta ei, joudun avaamaan koko kiusaamisjutun kahdelle valamiehelle, jotka esittävät täydentäviä kysymyksiä pitkälle yöhön. Loppulausuntona todetaan, ettei koko keissi liittynyt mitenkään minuun, satuin vain olemaan paikalla hymynaamoineni.
Seuraavana päivänä kello yksitoista olemme liikkeellä. Äiti haluaa, että ajamme niin kauas, että eksymme. Auto on pätsi, sillä meillä ei ole ilmastointia. Yritän kovasti kehitellä Road Movie -mielialaa.
– Pitäisi olla avoauto, taustalla isoja kanjoneita, takaa-ajajia ja hylättyjä aviomiehiä. Ei tästä saa Route 66 -reittiä, vaikka olisi kuinka hyvä mielikuvitus.
Suomi on ihan tyhjä maa. Autossa on vain radio, joten kuuntelemme samat uutiset kolme kertaa. Äiti pulisee, isä näyttelee kuuntelemista. Huonosti.
– Muistatko Rilla, miten pienenä piirsit kämmeneesi aina aamuisin kompassin, jotta löytäisit päivän aikana oikeisiin paikkoihin?
– En.
– Luin kerran lehdestä, että jonkun pyöräilijän haaraväli oli syttynyt tuleen kesken kilpailun. Toimittaja epäili intiimitulipalon johtuneen housujen materiaalin, hien ja kitkan yhdistelmästä. Elämä on hauskempaa kuin vitsit, vai mitä?
Isä on koomassa, minä transsissa. Yhteistä tiloille on, ettemme kumpikaan pysty oikein puhumaan.
– Vai mitä, Pena?
– On, on.
– Mikä? äiti tarkisti.
– Se on juuri niin, isä vastasi.
– Onko teillä hauskaa? äiti tarkisti.
– On, on, vastasin myös isän puolesta.
– Miksi meillä muodokkailla naisilla on aina pitkät hiukset? Oletteko huomanneet? Sitten kun on laihdutettu, hiukset leikataan ja värjätään. Ihan kuin se elämä alkaisi vasta sitten? Voisin minä leikata ja sävyttää nämä, vaikka en olekaan vielä erityisemmin laihtunut. Ettekö usko? En minä täällä ison tukan sisällä mitään piileskele.
Äiti ottaa peililasit silmiltään alkaen peilata niistä itseään. Hakkaa kämmenselällä leukaansa ja venyttelee poskiaan.
Toivottavasti olemme pian perillä ei missään.
– Eikö tämä pitkä istuminen vahingoittanut virtsa- ja sukupuolielimiä? Sinähän aina sanot, että istuminen tappaa.
Isä hoksaa oitis yritykseni.
– Niin, sanoitko kulta joskus, että puolen tunnin välein pitäisi nousta jaloittelemaan?
Äiti huomaa taas kompastuneensa vikkelän suunsa virittämään ansalankaan. Isä saa luvan auton pysäyttämiseen.
– Tämä on tylsä vaellus mustikkametsässä, kitisin.
– Harmi, ettei tullut mitään astiaa mukaan. Täällä tosiaan on jo vaikka mitä poimittavaa. Ihan kuin olisi karkkikaupassa, vai mitä?
Lempikarkkini vaan puuttuvat. Ei ole King Kongeja, ei korvia, ei suklaarusinoita.
– Koska syödään eväät?
(jatkuu)
Hirven värisillä vaatteilla ei kannata mennä metsään.
Ystävällisin terveisin,
Nina
