Tämä päivä lähti käyntiin eri tavalla kuin eilinen. Eilen ajoin poliisin ratsiaan, joka oli jo varhain aamulla pystytetty kotiini johtavan pienen risteyksen kohdalle. Puhalluksen jälkeen pyrin kääntymään alas kotitielle, mutta kilkkasin samalla kevyesti kalliiseen ja erikoisvärillä maalattuun Bemariin.
Jäin miettimään, miten suurin osa vahingoista sattuu juuri silloin, kun jokin palanen on eri asennossa tai tuttuun on ilmestynyt uusia elementtejä. Muuttuneet tilanteet hermostuttavat, on vaikea nopeasti päättää, mikä olisi se paras vaihtoehto. Ehkä juuri kiire on se, joka saa tekemään virhearviointeja. Jälkikäteen on helppoa ärhennellä itselleen, että mikset vain jatkanut eteenpäin ja tullut liikenneympyrän kautta takaisin ja puhaltanut uudelleen ja sitten vasta taittanut kotiin.
Äitini on usein esittänyt toiveen, että kunpa mitään ei tapahtuisi, vaan kaikki jatkuisi loppuun asti niin kuin aina ennenkin. Olen voihkinut äänekkäitä vastaväitteitä. Miten tylsää, ja et voi olla tosissasi! Kattia ja kaikkea kanssa! Oikeasti, ymmärrän kyllä toiveen, sillä miksi on niin, että yllätykset ovat usein ikäviä.
Jokin putoaa, kaatuu ja valuu. Napsahdus on pahaenteinen ja savu vieläkin pahempi. Yllätys, yllätys, kosteus leviää nopeasti, ja siellä se home jo kolkuttaakin ovella. Joku soittaa pyytääkseen mahdottomia tai ainakin hankalia. Tuntuu, että parannut sairaudestasi vain saamalla uusia, erilaisia vaivoja, joiden ansiosta alkuperäinen sairaus jää hetkeksi vähemmälle huomiolle. Tapaat kadulla vanhan tutun, etkä ehdi vaihtaa tien toiselle puolelle tai kumartua solmimaan varvastossujesi naruja. Pienen, rupattelua puolipäivän paremmalla puolella, hetken jälkeen tajuat olevasi edelleen 13-vuotias, eikä asiaa auta se, että päälläsi on röyhelöinen tutu, sillä vielä aamulla olit voimissasi, ja lauloit Vicky Rostia ihan liian lujaa.
”Nyt yhteen palaset mun elämäni jälleen saan.”
Vai onko niin, että ikävät yllätykset huomataan, ne vaativat pysähtymään äärelleen, kun taas iloiset ja ihanat yllätykset ikään kuin sivuutetaan, ehkä jopa siivutetaan, liian nopeasti.
Aion nyt kiinnittää enemmän huomiota hilpeisiin, säteileviin, ilahduttaviin, huolettomiin ja hauskoihin yllätyksiin. Ehkäpä kuulkaa oikein kirjaan niitä ylös, jotta paremmin osaisin antaa niille arvoa. Sitten olisi oikein sinistä valkoisella, jolla todistaa itselleni alhon alakierteissä, että kyllä iloisillakin yllätyksillä on minun yhteystietoni.
Palaan vielä tuohon ihan ensimmäiseen virkkeeseen, jossa kirjoitin siitä, miten tämä päivä lähti käyntiin eri tavalla kuin eilinen. Tuo hitonmoinen asioiden arvottaminen. Se, että kaikki täytyy nimetä, kategorisoida ja pisteyttää. Luulen sen huonontavan elämänlaatua. Stretchistä tulee joustamaton, kudottu kangas.
Pidän sinusta
pidän sinusta on rakkautta enemmän
silloin näet minut lähes tällaisena
kuin olen
et juhlapuheena ennusmerkkinä
vaatimuksena nopeisiin toimenpiteisiin
pakona
ääripäiden näpit
yltiöromantiikka
sielunkumppanuus
kaksoisliekki
inhorealismi
näännytyssota
sydänkohtauspullat
velaksi elämistä ja häiriömerkintöjä
dramaattisia itsensäpaljastelijan viittoja
en kaipaa rytmihäiriöille nimeäni
riittää
kun yhdessä pidämme
yli- ja vajaasaannin puutostilat poissa
Tyytyväinen idiootti (jatkuu)
– Katsokaa, tuolla mäennyppylän päällä on autiotalo.
Valkoinen talo on joskus ollut soma mintunvärisine ikkunanpuitteineen. Alakerran ikkunoiden eteen on lyöty lautoja, mutta kuitenkin ovi on apposen auki. Ristiriitaista viestintää. Pysykää poissa vai tervetuloa peremmälle? Jotkut ihmisetkin ovat sellaisia.
– Asumaton talo vanhenee ennen aikojaan. Sillä on vilu, kasvot rypistyvät, iho hilseilee, se huokailee. Kuuletteko? Taloissa ja ihmisissä on paljon yhteistä.
Äiti melkein onnistuu itkemään vieraan talon vuoksi.
– Ei se asumaton ole, vaan täynnä elämää. Hiiriä, kettuja, rottia, oravia, lintuja, ampiaisia, käärmeitä, myyriä ja supikoiria, käytännöllinen isä ilmoitti.
– Luettelit vain kaikki tuntemasi eläimet.
– Miksei sitä ole purettu? ihmettelin.
– Purkaminen on kallista. Helpompi vaan jättää se luonnon armoille. Kyllä luonto hoitaa purkutehtävät. Se vain kestää vähän kauemmin. Jonakin päivänä sitä ei kuitenkaan enää ole.
Miksi tuntuu siltä kuin yläkerran pikkuikkunan verho heilahtelisi? Katseleeko joku sieltä meitä? Toivooko se meidän lähtevän pois vai tulevan sisään? Ja ennen kaikkea, onko se hyväntahtoinen?
– Tuuli se vain on, realisti-isä tyrmäsi pelkoni.
– Ilmahan seisoo. Se on kuin sianpääsylttyä, josta voisi leikata siivuja leivän päälle, äiti esteli.
Äidistä olisi ihanaa, jos talossa olisi jotain, vaikkapa vain kupillinen pimeässä hohtavaa ektoplasmaa. Eräs äidin sadoista motoista kuuluu: ”Yliluonnollista ei ole olemassakaan, sillä kaikki on luonnollista.”
– Mennäänkö sisälle vai puhutaanko vain menemisestä? Molemmat vaihtoehdot sopivat minulle, kunhan vain päätätte, mitä haluatte.
Työssään isä joutuu tekemään päivittäin paljon päätöksiä. Huonokin päätös on parempi kuin se, ettei tee lainkaan päätöstä. Sitä paitsi, sekin on päätös, ettei tee päätöksiä. Sellaista kutsutaan kai ajelehtimiseksi. (Sellaiseksi, missä ei tarvita purjevenettä. Purjeveneen hankkiminen ja sillä navigoiminen vaatisi monia päätöksiä.) Tämä on sitten taas isän mottoja.
– Mennään. Syödään eväät sisällä tuvassa. Siellä saattaa olla ihan viihtyisää.
Ei ole.
Positiivinen ajattelu ei ole aina itseään toteuttavaa, mutta lammaskaalia on mukavampi syödä hyvillä mielin. (Negatiivinen ajattelu taas toteuttaa itseään siinä mielessä, että aina löytyy surkuteltavaa ja murehdittavaa. Siihen voi luottaa. Turha edes yrittää mitään, kun mistään ei kuitenkaan tule mitään. Totta! Ei tulekaan, kun ei edes yritä.)
Alakerrassa tosiaan on iso vanhanaikainen tupa leivinuuneineen. Sähköjä taloon ei ole vedetty. Kuvittelen huoneeseen koivusta tehdyn pirttikaluston, jonka pitkien penkkien ääreen on kokoonnuttu syömään, keskustelemaan ja tekemään läksyt. Pirttikalusto on ollut koko kodin keskus. Sen ääressä on jopa voitu syntyä ja kuolla.
– Yleensä autiotalot ovat täynnä pulloja ja roskaa, kun nuoret ja asunnottomat ovat viettäneet niissä aikaansa, mutta tämä on niin keskellä metsää, ettei kukaan ole löytänyt tietään tänne.
– Tiettömän tien koti. Miten runollista.
Alakerrassa ei ole mitään ylimääräistä. Vain tyhjä tupa ja sen perässä toinen huone, sali. Saliin on varmaan ohjattu vieraat. Se on pidetty aina viimeisen päälle siistinä. Lapset eivät ole saaneet sinne edes mennä. Olen ennenkin nähnyt samanlaisia saleja. Ne ovat kuin pieniä ja kylmiä hautamausoleumeja täynnä sarkofageja, koristeellisia kulhoja ja kuppeja, joiden sisälle kuolleet kärpäset muumioituvat.
– Käyn yläkerrassa.
Äiti ja isä jäävät alakertaan levittämään lattialle toiselta puolelta muovitettua piknikhuopaa. Äidillä on myös oikea piknikkori muovisine ruokailuvälineineen ja punavalkoruudullisine liinoineen. Hän pyysi sitä syntymäpäivälahjaksi ja sai. ”Kun pyytää tarkasti, voi jopa saada juuri sen haluamansa.” Isästä on pelkästään helpottavaa, että kerrotaan, mitä halutaan, sillä hän on huono arvailemaan. Ja inhoaa muutenkin lahjojen ostamista.
– Katso sitten mihin astut, isä opasti.
– Ei muuten, mutta en halua sinun putoavan niskaani.
– Minun niskaani saat pudota, lupasi äiti.
– Se on niin jumissa. Pieni isku sopivaan kohtaan voisi tehdä ihan terää.
Yläkertaan johtavat portaat ovat joskus olleet tummanruskeat. Ne kaartuvat oikealle ja puolessavälissä on pieni ikkuna, josta lapset ovat voineet seurata, koska isä tulee töistä kotiin. Istahdan portaille kumartuen katsomaan ulos ikkunasta. Sankkaa metsää, eikä tietä missään. Tämä todellakin on tiettömän tien koti, kuten äiti sanoi. Yhtään reittiä talolle ei ole kuljettu niin paljoa, että siitä olisi muodostunut polku, saati sitten tie. Asukkaat ovat nauttineet rauhasta ja eristyneisyydestä tai sitten joku on halunnut salata jotain, hävitä maailmalta, poistua sivistyksestä.
Miksi minä tällaisia mietin? Tämä on ollut ihan tavallinen koti, joka on hylätty ehkä noin viisitoista vuotta sitten. Isän mukaan asumattomat ja kylmillään olevat talot menevät purkukuntoisiksi joskus jopa vuodessa.
-Sinä olet ollut yksinäsi jo kauan. Tunnen sen. Mutta, olet pitänyt hyvin pintasi.
Annan käteni liukua kevyesti eteisen seinää pitkin. Tunnen, miten talo hengittää.
Yläkerrassa on kaksi huonetta. Molempien huoneiden ovet ovat kiinni. Avaan ensimmäisen, ovi ei narahda, vaan aukeaa kuin öljyttynä. Huoneessa ei tuoksu ummehtuneelta. Tuoksu on tuttu. Se on niistä kuusista, joita pidetään roikkumassa autojen peruutuspeileissä.
Perimmäisen huoneen ovi on turvonnut, ja joudun käyttämään urheilijan lihaksiani saadakseni sen auki. Ulkona paistaa aurinko, mutta huone on pimeä. Ikkunoissa ei ole verhoja tai kaihtimia, mutta valo ei tule sisään. Mihin valo on mennyt?
Siirryn keskelle lattiaa ja tunnen, miten seinät kuroutuvat kiinni minuun. Seinät sykkivät. Erotan ympärilläni heikon pulssin. Se on kuin jonkinlaista morsetusta, mutta pyytääkö se apua?
Millaista olisi elää ikuisessa pimeydessä ja ahtaudessa? Täydelliseen varjoon ei kannata liian kauaksi aikaa asettua. Siellä ei kasva mikään. Jokainen meistä ansaitsee ilman yhtään ansiota tai erityistä tekoa kasvaa auringossa ja hyväksynnässä.
Pitää olla tilaa oikoa raajat. Ja levittää ne kuuluisat siivet.
-Moi, kuiskasin huoneelle.
-Moi, se vastasi.
-Voinko tehdä jotain?
Minulla on voimakas tunne, että olemme talossa syystä.
-Ota, sana valuu minuun kirjain kirjaimelta. Hitaasti.
-Resepti.
-Ota resepti? ihmettelin. Olin odottanut jotain syvällisempää. Siitä, miten sodat lopetetaan. Miten ihmiset saadaan tulemaan toimeen toistensa ja itsensä kanssa.
Seinät perääntyvät oikeille paikoilleen. Nurkassa on jotain. Jokin mytty. Nostan varovasti vanhaa säkkiä. Sen jälkeen, kun sukulaiseni hengitti pölyä maasta, johon metsämyyrä oli virtsannut ja sai myyräkuumeen, olen ollut tarkempi tonkimisissani. (Myyräkuume on ”Once In A Lifetime” -kokemus, sillä se aiheuttaa elinikäisen immuniteetin eli sen voi sairastaa vain kerran elämässään. Luulisin.)
Säkin alla on vanha aikakauslehti, jonka sivuja aika on vuoronperään kostuttanut ja kovettanut. Näyttäisi olevan tavallinen naistenlehti vuodelta 1982. Yritän selata lehteä, mutta suurin osa sivuista on liimaantunut yhteen. Lattialla on vielä kirja. Se on kirpputorien euron koreista tuttu ”Suuren Suomalaisen Kirjakerhon” -kirja. Niitä vanhoja kuukaudenkirjoja kukaan ei tunnu enää kehtaavan pitää hyllyissään. Paitsi äiti, tietenkin. Tämänkin kirjan tiedän meillä olevan. Ernest Hemingwayn ”Ja aurinko nousee”.
Tihrustan kirjaa. Alussa kerrotaan kirjailijasta ja kyseisen läpimurtoromaanin synnystä.
”Kun Hemingway oli tehnyt päätöksensä kirjoittaa romaani, hänen itse asiassa tarvitsi vain katsella ympärilleen ja merkitä muistiin mitä näki ja koki. -Sen hän myös teki.”
Noin minäkin olen aina ajatellut. Kaikki kertomisen ainekset ovat jo olemassa, minun tarvitsee vain katsella, kuunnella ja olla kiinnostunut. Haistelen tunteellisena kirjaa, joka oli juuri antanut minulle suuren lahjan, varmuuden. Päätän ottaa kirjan mukaani. Se tuntuu kovasti haluavan mukaani.
Käyn huoneen läpi nurkasta nurkkaan, mutten löydä reseptikirjaa.
-Olen pahoillani. Olet piilottanut sen liian hyvin.
Kuulen isän kutsuvan minua.
-Minun pitää mennä.
Mietin, mitä voisin vielä sanoa.
-Tämä on kaunis talo, jossa on hyvä olla. Ei ole mitään syytä olla murheellinen.
Silloin, kun ei tiedä, mitä sanoisi, kannattaa puhua sydämestään. Se ei ole koskaan väärin. Joku voi nauraa sinulle ja pitää lapsellisena, mutta todellinen häviäjä on se, joka salaa itsensä toisilta.
Suljen hiljaa oven perässäni ja istahdan taas hetkeksi katselemaan ulos portaikon pikkuikkunasta. Äiti kutsuu minua. Hänen voimakas äänensä sopii huonosti rauhallisen, jo yöpuulla olevan, talon henkeen. Koen pakottavaa tarvetta palata takaisin huoneeseen. Vastustamaton pakko tulee ulkopuoleltani. Minut suorastaan kannetaan oven taakse.
Huoneen ikkuna on avattu, ja kesä on päästetty sisään. Kuulen kynnykseltä koko metsän. Koen sen eri tavalla kuin ennen. Nyt olen osa sitä. Ehkä olimme joskus osa valoa, linnunlaulua ja tuulenvirettä, mutta kadotimme kykymme, sillä halusimme niin kovin olla niitä, joita kuunnellaan, ettemme enää itse kuunnelleet. Auringonsäteissä ratsastaa pieniä olentoja. Vai, ovatko ne vain pölyhiukkasia? Ei, kyllä niillä minusta on pyöreät, keltaiset silmät, joissa asuu lapsen kyky iloita vähäpätöisimmistäkin asioista.
Huone sykkii minulle selvän kiitoksen.
-Enhän minä tehnyt mitään.
-Kiitos.
Huone on odottanut minua. Tuntuu niin hyvältä olla odotettu.
-Ei, kun kiitos itsellesi, kuiskasin sulkien oven.
Olenko vielä koskaan ollut näin onnellinen? Sisälleni jäi kokonainen metsä.
Alakerrassa kaikki näyttää tavalliselta. Äiti pohtii talon historiaa.
– Lapset ovat ehkä kasvaneet isoiksi ja lähteneet elämään omaa elämäänsä. Vanhempien on tarvinnut myöhemmin ikäännyttyään muuttaa kaupunkiin palveluiden lähelle. Tai sitten, vanha pari on voinut pitää tätä kuivan maan kesämökkinä. Lapset eivät ole halunneet sijoittaa talon korjaukseen. Tämä ei ole ollut heille samalla tavalla merkityksellinen paikka kuin vanhemmilleen.
– Tämä on ollut hieno talo. On vieläkin, sanon.
– Niin on.
– Olemme tänne kovin tervetulleita.
-Olemmeko? äiti katsoi minua tutkivasti.
Nyökkään pala kurkussa, enkä nyt puhu kitarisoista.
– Istuva pöytä on valmis, äiti viittasi piknikkattausta kohti kädellään.
Tarjolla on lammaskaalia, patonkia ja juustoja, hedelmiä, kolmenlaisia piparkakkuja, kahvia ja mehua, marjoilla ja rahkalla täytettyä kääretorttua ja hedelmäirtokarkkeja. Otamme muovilautasillemme sekalaisia herkkuja kukin mieltymyksemme mukaan ja istuudumme piknikhuovan päälle.
-Saitko kirjan? äiti kysyi.
-Jep, vastasin.
Juuri niinhän se meni.
-Saanko katsoa?
Äiti alkaa selailla kirjaa.
-Voisin lukea tämän uudelleen.
Äiti ojentaa kirjan minulle takaisin.
-Huomasitko, että viimeisen sivun toiselle puolelle on kirjoitettu jotain? Näytti reseptiltä.
Huokaisen helpotuksesta.
-Mikset lukenut sitä?
Äiti katsoo minua kuin mielipuolta.
-Se on sinun kirjasi. Ei toisille tarkoitettuja viestejä saa lukea.
Uteliaana luen talolta saamani reseptin.
Minä rakastan sinua -pulla:
Ainekset:
50 g hiivaa
5 dl maitoa
2 kpl munia
2 dl sokeria
1 tl suolaa
1rkl kardemummaa
1 tl kanelia
1 tl kurkumaa
1 tl inkivääriä
1/2 tl chilimaustetta
n. 13 dl vehnäjauhoja
150 g voita
Voisilmä:
150 g voita
1 dl sokeria
1 rkl vehnäjauhoja
Munaa voiteluun.
Pullien päälle punainen kirsikka.
Toisista huoltapitäminen ja toisten ruokkiminen, sekin on rakkautta. Hyvin merkittävää rakkautta. Ja ehkä sodatkin loppuisivat, jos kaikilla olisi tarpeeksi pullaa.
Metsässä käännyn katsomaan taakseni. Mäennyppylällä ei ole enää taloa.
(jatkuu)
Kuvitin tämän tekstin muutamilla lempiserveteilläni, sillä ajattelin huomenna kirjoittaa pari sanaa decoupagesta eli lautasliinatekniikasta. Ei mitään ohjeita tai vinkkejä, vaan jotain muuta. Lähinnä aiheen vierestä.
Tänään saa kukkia.
Ystävällisin terveisin,
Nina
