Anemone & Cosmos
Tässä puuhanurkassa väsätään, värkätään ja vouhotetaan kaikkea makeaa ja koristeellista. Pinnoille jää kaikenlaisia paloja ja pätkiä. Lattioille silppua ja sörsseleitä. Mopo karkaa aina käsistä. Takaseinä on tosi kaukana. Avainsanoja runsaus ja värikkyys. Liian paljon on juuri sopivasti, eikä värien tarvitse sopia yhteen. Välillä kaikki on tosi tarkkaa, mutta useimmiten mennään vain jonnekin sinne päin, ja se on pirun hyvä niin. Tulipa kiva!
Käsillä tekeminen on siitä kummallista, että se hoitaa ennen kaikkea päätä. Ehkä sillä on jotain tekemistä flow’n kanssa. Keskittyneisyys vie pois itsestä. Erikoista tietysti, nyt kun sitä ajattelen, että sitä on enemmän sisällä silloin, kun on lähtenyt ulos. Vai, miten sen ilmaisisi? Poissa itsestä oleminen tuntuu hassulta tavoitteelta tässä ajassa, jossa koko ajan pitää haistella, miten minä mahdan tänään voida.
Varoituksen sana on paikallaan tässä välissä. (Nouseva ja laskeva äänimerkki.) Koulussa en tullut varsinaisesti tunnetuksi käsityötaitajana. Erityisesti kaava-arkit ja ompelukoneet aiheuttivat ripulia. Yleensä ne olivat torstai-iltapäiviä, ukkosen päiviä. Lukion jälkeen petrasin, ja menin metsäkouluun, ja petrasin vielä, enkä moottorisahannut(kaan) itseäni oranssilla Jonseredilla 75 sentin tyvipölkyiksi. Kädentaitoilun makuun päästyäni suoritin aikuisena myös hierojan ammattitutkinnon. Ja sitten, ta daa, iskin hyvin verrytellyt sormeni lankoihin ja nappeihin ja saveen ja kaiken maailman kuteisiin. Mutten vieläkään niihin kaava-arkkeihin tai ompelukoneeseen. Ei, ei! Ei mitään niin professionaalia. Vain hervotonta hengailua pilkkuun asti.
Aloitan kertomalla kukkasista. Sain inspiraation Teresa Searle -nimisen tekstiilisuunnittelijan kirjasta, “Hurmaavat kangaskorut”. Vimma iski minuun kolmisen vuotta sitten, enkä ole täysin kyennyt vieläkään irrottautumaan. Mikä ihana piina ja pakkomielle.
Kukkasia on kaula-, ranne-, rinta- ja hiuskoruissa. Niitä on kransseissa ja kasseissa. Monet kuljeskelevat vielä joutilaina. Kukat viihtyvät hyvin keskenään. Ne lörpöttelevät mielellään kukkasten kielellä aamusta iltaan. Jotkut kukista ovat onnistuneet houkuttelemaan hyönteisiä kommuuniinsa. Hiuspantaan laskeutunut aitosudenkorento on tullut pitkän matkan, jostain 300 miljoonan vuoden takaa. Sen suuret verkkosilmät ovat nähneet paljon, liiankin paljon. Ehkä se siksi haluaisi, minua säästääkseen, ommella silmäni kiinni.
Ylimalkaisissa ohjeissani kehotan leikkaamaan erilaisista kankaista erikokoisia ympyröitä, jotka sitten poimutetaan ulkoreunasta (eli ommellaan ympäriämpäri neulalla ja langalla etupistoa käyttäen, ja kyllä, se on juuri se pisto, joka on aina samanlainen) ja kiristetään puhvikukaksi. Kaikkia nappeja, naruja ja härpäkkeitä täytyy käyttää koristeena. Ja pienen kukan voi ommella isomman päälle. Kyllä siitä hyvä tulee.
